Kun helpotus muuttui haikeudeksi

Jos menet pois   Mitä minulle jää   Jos menet pois   Kesä tää häviää

En tiedä miten alottaisin tämän postauksen. Kirjoitan, pyyhin, kirjoitan, pyyhin. Olen monesti jo halunnut kirjoittaa aiheesta, mutta en osaa. En halua kirjoittaa tavallista tekstiä, haluan kirjoittaa kauniin tekstin. Tätä postausta on korjailtu, kumitettu ja luettu monesti, mutta nyt, vaikka en tyytyväinen olekaan sen julkaisen. 

Vuosi sitten saatiin tuomio - tai silloin se ei ollut tuomio vaan toiveikas ennuste. Silloin kyyneliä sai pyyhkiä useammankin kerran, mutta sen jälkeen ollaan menty aika tasaisella fiiliksellä. Kuntouttaminen on aina vuoristorataa. Välillä huulet onnen hymyssä ja välillä taas sitten ihan päinvastasissa fiiliksissä.

Myöhempi tuomio tänä kesänä Voiton loppuelämästä ei sekään siinä hetkessä harmittanut ihan hirveästi. Sillä mähän kyllä tiesin. Mä tiesin omaa hevosta katsoessani ja selässä istuessani, että se ei ole kunnossa. Ei tullut siis shokkina. Ja silloin oli niin paljon kaikkea muuta, kavereita, koulua, kesälomaa ja niin pois päin. Työnsin ne kaikki ikävät ajatukset pois.

Mutta nyt. Nyt kun ei ole mitään (kavereita on onneks oikeesti vieläkin). Taivaalta sataa kolmatta päivää putkeen vettä. Ulkona on ihan harmaata. Ja kaiken huipuksi väsyttää, vaikka olen juonut kolme kuppia lattea. 

Tuomio eläkepäivistä, jos niitä nyt niiksi vaikka kutsuttaisi, oli aluksi helpotus. Ensimmäistä kertaa vuoteen oli ihana mennä talliin. Ei tarvinut pelätä ja stressata mikä on Voiton vointi tänään. Se ihanuus on kuitenkin hiljalleen muuttunut haikeudeksi.

Voin vannoa, että sitä ei ymmärrä ennen kun tilanne osuu omalle kohdalle. On hirvittävän raskasta ottaa aina ne kuntoutuksen jälkeiset ensimmäiset raviaskeleet. Ontuuko se tänään vai ei. Ja se pettymys niiden kaikkien hoitojen jälkeen. Ja vaikka ekat päivät saattoivatkin näyttää hyvälle, niin jossain vaiheessa ihan puskista, kesken ihan tavallisen voltin, se onnahtaa. Tän piti auttaa, mutta tässä sitä taas ollaan. 

Mutta kuten sanoin, nyt hiljalleen helpotus on kuitenkin muuttunut haikeudeksi. Mä katsoin meidän vanhoja videoita ja tämän vuoden 2012 tekeleen kohdalla pääsi ihan oikeasti itku. Katsoin muitakin vanhoja videoita. Minä olen niin pieni ja Voitto niin hirveän hieno. Miten onnellinen saakaan olla kaikesta mitä yhdessä ollaan koettu, vaikka ihan liian aikaisin loppuikin meidän treenitaival.

Nykyisin tykkään käydä salilla ja lenkillä, mutta se ei ole läheskään sama asia kun ratsastaminen. En koskaan tule lenkiltä tai salilta niin iloisena mitä onnistuneen valmennuksen jälkeen. En voi onnistuneen suorituksen jälkeen silittää karvaista turkkia ja kuiskata miten hyvin meillä meni. Onnistuminenkaan ei tunnu yhtään niin hienolle, kun ei voi jakaa iloa kaikkein rakkaimman kanssa.

Kaikkein ikävintä on se, että fysiikan kirjotuksista perjantaina ulos astuessani, mulla olisi alkanut elämäni paras aika treenata. Koulu loppui, traikkukortti voisi olla taskussa ja Bellakin tallissa. Miten paljon helpommaksi kaikki olisi tullut. Lilli olisi voinut jäädä Bellan kanssa kotiin, mä oisin parhaimmassa tapauksessa voinut pakata Voiton yksin traikkuun ja lähteä valmennukseen. Kuinka helppoa... Mutta ei mahda mitään. Pitää olla onnellinen siitä, että Voitto mua edelleen odottaa joka päivä tarhassa eikä laukkaile taivaslaitumilla<3

En kuitenkaan halua tähän tilanteeseen uutta hevosta monien syiden vuoksi - ja eihän talliin edes mahtuisi. Mutta ihan varmasti vielä joskus haluan hevosen. Sanonkin yleensä kyselijöille, että sitten kun olen se rikas lääkäri, ostan itse laadukkaan hevosen ja jatkan harrastamista kunnolla. Sen mihin tilanne loppujen lopuksi vie näkee ajan kanssa. Eihän sitä tiedä vaikka täydellinen hevonen löytyisi ensi kuussa tai sitten en omista Voiton jälkeen yhtäkään hevosta enää koskaan. 

Sä olet ainutlaatuinen     mitä vastaan tuleekaan    toista sua ei milloinkaan